Puu

Olen nälkäinen ja haluan ravintoa.

Olen yksinäinen ja kaipaan syliä.

Tunnen rakastavani ja haluan antaa sen kaiken pois, että se voisi kasvaa.

Sinä tulet ja olet.

Sinun kanssasi me istutamme puun, joka kasvaa ruukussa ikkunallamme.

Yhdessä kastelemme sitä, näämme sen.

Se on täydellinen.

Yhtenä päivänä minä huomaan, että sen oksat kasvaa hassusti.

Laitan sille tuen, ohjaan niitä toiseen.

Sinä et ole tyytyväinen sen kasvuun ja annat sille lannoitetta.

Minä soitan sille musiikkia mistä minä pidän.

Sinä käännät sen suuntaan, josta sinun mielestäsi aurinko paistaa parhaiten.

Ystävämme tulevat käymään ja kertovat millainen heillä on,

minä korjaan, sinä laitat, minä asennan, sinä väännät.

Sovimme että sinä hoidat siitä siitä puolet,

minä puolet.

Vedämme sen multaan rajan, rakennamme tulitikuista aidan.

Minä kastelen omaa puoltani liikaa,

ja sinä et ollenkaan.

Minä väännän sen oksia haluamaani suuntaan,

sinä lopulta katkot ne pois tieltä.

Toinen puoli puusta näivettyy ja toinen mätänee.

Kaikki ne kauniit lehdet putoavat,

sen vääntyneet oksat ovat enää merkkejä sairaudesta,

tyngät toiveista mitä ei enää ole.

Tulee syksy ja meidän puumme on kuollut.

—–

Aavikko

Tuuli puhaltaa hiekkaan uuden kuvioinnin.

Päivisin on armottoman kuuma ja yöllä kylmä.

Kuka täällä pystyy elämään?

Ei kukaan? Ei ketään?

Onko täällä ketään?!!

Tuuli puhaltaa hiekkaan toisenlaiset aallot.

Vesi on harvinaista ja sen hankkiminen täällä vaikeaa.

Kuka täällä pystyy elämään?

Ei kukaan? Ei ketään?

Eikö ketään..?

Tuuli käy ja vie eilisen jäljet.

Vuosien kuivuus päättyy ja sade rakentaa autiomaahan oman tiensä.

Aavikkokin voi kukkia.

Tuuli palaa, vie sen minkä toi, kosteuden, ja puhaltaa aavikolle hiekkameren aaltoineen.

Kukat kuihtuu jättäen jälkeensä siemeniä odottamaan.

Ne lepäävät, ovat vain, omalla aavikollaan.

Odottaen.

Ne tietävät, ettei ikuisuutta ole.

Sateeseen ei ole kuin vuosia matkaa.

—-

Aasin ja hevosen rakkaustarina

Olipa kerran aasi, joka näki hevosen ja rakastui oitis.

Hevonenkin näki aasin ja rakastui oitis.

Aasi oli hiljaisempi, karumpi, suorempi.

Hevonen hirnui onnesta ja juoksi kaula kaarella.

Hevonen oli onnellinen, se oli löytänyt sen mitä etsi

- Me olemme niin samanlaiset! Sinullakin on kaviot!

Hevonen riemuitsi.

- Onhan minulla. Vastasi aasi hieman hymyillen.

- Me olemme niin samanlaiset! Sinullakin on turpa!

- Onhan minulla. Vastasi aasi mietteliäänä.

- Me olemme niin samanlaiset! Sinäkin olet hiirakko, me voimme laukata yhdessä auringon laskuun, me voimme asua samassa tallissa, me voimme juosta samalla laitumella.

- Minä olen kyllä oikeasti koko ruskea. Korjasi aasi ihmetellen.

- Me voimme ravata, me voimme juosta kilpaa, jatkoi hevonen kuuntelematta ollenkaan.

- Minä olen työjuhta, minun täytyy mennä töihin, vaikka minusta olisi kyllä hauskaa joskus ravata… yritti aasi.

- Minusta tuntuu kuin olisin tuntenut sinut aina, kun sinä olet niin samanlainen!

- Minusta tuntuu, että sinä et koskaan edes halunnut tuntea minua, vastasi aasi.

Hevonen ja aasi katselivat toisiaan. Aasi oli surullinen. Hevonen närkästynyt.

- Minusta tuntuu, että sinä olet kylmä. Sanoi hevonen närkästyneenä.

- Minusta tuntuu, että sinä olet kuuro, kuiskasi aasi niin ettei hevonen kuullut vaan jatkoi.

- Minusta tuntuu, että sinä et välitä, se sanoi syyttävään ääneen.

- Minä olisin halunnut välittää, mietti aasi ollen hiljaa.

- Sinä et ymmärrä hevosia, me olemme herkkiä eläimiä, hevonen sanoi, kääntyen ja lähtien ylpeänä pois.

- Minä olisin voinut opetella, sanoi aasi tietäen, ettei hevonen enää kuule.

- Sinun pitäisi olla hieman erilainen! Huutaa hevonen matkan päästä niskojaan nakellen.

- Tai sinun sietää sitä, mietti aasi, kun se katsoi hevosen loittonevaa selkää ja ymmärsi ettei tässä nyt tainnut käydä pahastikaan.

Yksin tai yhdessä, kuusella tai ilman. Kinkkua tai kasvista, saunalla tai ei, lämmöllä silti.
Hyvää Joulua kaikille, tasapuolisesti!

Heipparallaa!

Nyt tuntuu syntyvän kantaaottavaa asiaa, olenko nyt “vihainen nuori nainen”? Hah, EN, koska en ole enää nuori enkä ole vihainen. Yksi kolmesta on kuitenkin totta! Tässä siis tämä pläjäys.

Hieno idea!

Kaikki on hauskaa ja monipuolista,

kunnes joku ahnas aarne nousi tuolista.

Vihelsi ja huomasi, että näin se toimii,

rahaa saa enemmän kun ahneudella poimii.

Ei riitä kohtuus eikä tavallinen tie,

liukuhihna sulle, se loppuun asti vie.

Tehosta ja tuota, papereihin luota,

luvut kyllä kertoo sen, oletko ainutlaatuinen.

Tehotuotannosta tehotyöntekoon.

Vitun hieno idea. Pilata maailma.

Haluatko hyvää vai halvalla?

Katsoi alta kulmien ”Arvaapa?”

Haluatko hyvää vai nopeasti?

”Senkin hölmö!” sanoi kopeasti.

Kyllä työstä saa ottaa palkinnon,

jotkut ottaa jopa toisen.

Kyllä jokainen saa elää,

köyhät elättävät loisen.

Paljonko täytyy tehdä työtä

kahteenkymmeneen miljoonaan,

ei paljon mitään jos on jo rahaa,

ei vaivautua juurikaan.

Kyllähän siitä jo maksaa.

Vessassakaan ei saa viipyä, kun on väännettävä

urakalla paskaa.

————————————

Mutta koska olen niin hyvällä tuulella, niin laitan tästä toisenkin:

Arvoitus

Arvoitus, sen kysymysmerkki joka osoittaa minua.

Katse ja kysymys, katselen sinua.

Olet polku tuntematon, en tiedä vielä mitään tiestä.

Katselen jotain kaunista, katselen miestä.

Ääriviivasi heittävät varjon maahan,

tahtoisin kysyä, saanko katsoa, koskea, saanhan?

Tietää, missä menee rajat ja ihon pinta,

vain hypätä koskeen välittämättä mikä on seikkailun hinta.

Jää, en tahdo sinun menevän.

Jää, tahdon tämän retken kestävän.

Ole minulle huokaavat seinät, ole kotini turvallinen.

Vaikken koskaan sitä tunnustaisi,

sinua tarvitsen.

Siinä olet vain hiljaa, seisomme vierekkäin.

Arvoitustasi en tiedä, tunnen sen lähekkäin.

Olet minulle kysymys pakko kysyä,

vaikka turvassa tahtoisin pysyä.

Olemme rakennettava linna, taikka ehkä vain mökkirähjä,

emme tietää voi toistemme hintaa, onko sydän jälkeesi ehjä.

Voisimme jäädä turvallisuuteen, mutta johtaisiko se mihinkään uuteen?

Voimme tietenkin vain elää, emmekä olla elossa,

mutta nyt minun on pakko, en tahdo elää pelossa.

Jää, katsotaan tämän tien suunta.

Jää, onko parempaa tekemistä muuta?

Ole minulle huokaavat seinät, ole kotini turvallinen.

Vaikken koskaan sitä tunnustaisi,

sinua tarvitsen.

Ja jos emme voi jäädä pitkäksi aikaa, ollaan se hetkinen.

Tässä taas pitkästä aikaa jotakin luovuuden puuskaa tännekin. Ja siis mulla on itseasiassa tosi hyvä fiilis, mutta tämmöistä vaan pukkaa, heko hee! Tästä tulisi semmoinen ehkä fiftarirokista vaikutteita hakeva pläjäys. Ihanaa kirjoittaa!

Älä tule tänne.

Älä tule tänne, sillä minä nukun.

Älä tule tänne, sillä minä hukun.

Pyörien täällä pyörteissä ja viimassa

roikkuen tässä ohuessa siimassa

joka johtaa

kelasta pohjaan.

Sillä tavoiteltiin saalista, se juuttui pohjaan,

ratti irtosi autosta, joten millä ohjaan?

Ei saa koskaan luovuttaa täällä täytyy olla,

miksi? Kysyn vaan, jos on kuin tunkiolla.

Elämä voi olla myös jättömaata turhaa,

mitä sille tehdä, jos se on jo pelkkää murhaa…

Minä jään tänne nyt yksin hukkumaan,

älä tule tänne,

minä menen nukkumaan.

Älä tule tänne, minä saatan herätä.

Älä tule tänne, minä suruja en selätä.

Älä tule tänne, minä mustaan miellyin niin.

Älä tule tänne, mene yksinäsi taivaisiin.

Kaahaan kadotukseen, anna minun mennä.

Kaikki hajotukseen, täällä ei perhoset lennä.

Taivas on sysimusta, kaikki pelkkää kadotusta,

kun kaiken se niskaan tiputtaa,

ruskeen yhteen niputtaa,

kyllä nyt vituttaa!

Nostalgiaa… Löysin tässä vanhoja biisejä vuodelta 2007 mitä käytin uudelleen opinnäytetyössä eli tuossa Karkuteillä projektissa, mitä tuolla soittimessa nyt.

Äänitettiin ne akustiseksi demoksi eräänä viikonloppuna Hämeenkyrössä, noin yhden keikan pohjalta. Aika pitkä aika laulaa joku 8-9 tuntiakin putkeen Kun otettiin ne yhdessä elikkäs kimpassa. Mikä kuuluu etenkin yhdessä biisissä oikein mainiosti. Joskus bändi soittaa yhteen ja joskus puoli kahteen! Mutta se vain naurattaa, oli hauskaa eli kivaa. Niitä voipi kuunnella ihan vertailun vuoksi. Itse kyllä muutamassa kohtaa kuuntelin, että onkohan laulaja kenties ollut kuuro syntyessään ja tilanne lähtenyt niin nollasta siis kehittymään ettei tässä mahdottomia voi vaatia, melko huono kuuloinen se meinaan tuntuu olevan aina vaan, mutta että ei hyvää päivää! Missä on MR. Autotune!??? Ai niin, se on muilla käytössä, me ei harrasteta. Se on kyllä raakaa. Ei millään pärjää, kun on koneet vastassa eikä lahjoja ole enempää suotu. Mutta lahjattomat käyttää dopingia! Me emme luovuta! Me roikumme toivossa, että jonain päivänä…

Lähinnä mä kyllä tuosta soitosta monessa tykkään, Janne (Anttila) on aivan mahtava pianisti ja erittäin mukava mies, mun mielestä Olli (Ahonen) klaaras etenkin I’m gonna marry Jackin tyylikään rumpujen päälle kaatumisen asiaan kuuluvalla tyylikkyydellä, ja Ilkka (Niemi) tuli paikalle samana päivänä koska keksittiin, että sehän vois olla tässä kohtaa hyvä… No, studiosuperammattisoittajille arkipäivää, mutta mulle vaikka ei, koska varaa hyvä jos on pizzat ostaa, niin ei paljon studiossa ravata. Artisti kun itte maksaa, niin aika paljon maksaa. Mutta että on ihan eri tyylistä ja ihan erilaista. Se on kivaa.

Mutta mietin, että ois tämmönen akustisempikin kokoonpano taas mukava. Oikeestaan ois parasta kun olisi kaksi. Toinen sähköistetty versio, missä rokataan ja rollataan, että voisi taas hyppiä piikkareilla kokolattiamaton pehmeydessä ja katkaista nivelsiteensä, – roudaaminen juhlatamineissa on myös eksoottinen kokemus – , ja toinen tämmöinen fiilistely enemmän akustinen juttu.

Jeppistä, että katsotaan.

Mutta siellä voi nyt vertailla ja arvostella, ihan eri soittajat, tilat, äänittäjä, miksaukset, ja vuosi, mutta samat biisit, ja laulaja. Paitsi tää extra-kappale. Onhan näillä se yhteistä että samaan lähes-liveen on pyritty, aikataulutkin vaan on olleet erilaiset. Mulla tuntuu olevan tähän liveen tai sen tyyliseen joku fiksaatio. Tai onkin. Ja hei muuten! Kritiikin ei aina tarvitse olla negatiivista ja kaikkia mahdollisia virheitä ja huonoja puolia etsivää, voi ihan vaan vertailla vertailun ilosta ja olla vain utelias mielenkiinnosta. Että en tarkoita, että olisi pakko tykätä, tai olla tykkäämättä, jostain. Että tarkoitan että kaikki soittajat on ihania. Kaikki! Ja äänittäjät. Ainakin Olli.

Terkkuja myös siis Villiin Länteen täältä Hitaasta (P-) Hämeestä!

PS. Jos olen jonnekin unohtanut laittaa, niin se on nelly.sandiia [miukut] yahoo.com nyt, ei gmail. Ja niin kauan, kun tämä oikea sivujen tekijä ei saa yhteydenottokaavaketta päivitettyä, niin siitä ei käsittääkseni mene postit perille, koska se yrittää tunkea niitä väärään osoitteeseen. Mie en niin paljon ossaa, ku vähä vaan! Mutta hän sitten laittaa kunhan ehtii, ehkä kuiteskin jos asiaa on, parempi kirjoitella yahooseen vaan.

Kehittelin tässä aikani kuluksi tämmöisen läinnä parisuhdekisailu-visailun, mikä löytyy tuolta suntuubistakin. Nykyäänhän kaikenmaailman elämänhallinta ja parisuhdeoppaat on muotia jopa, niin ajattelin pysyä tässä ajan hermoilla. Oli ihan hauskaa sen parissa, tästä voipi katsoa, jos uskaltaa

Parisuhde tietovisa.

Ohjeet: lue ja vastaa. Keskustele tuloksesta puolison kanssa. Koskee vain tervejärkisiä ja muuten ihan ok suhteita. Ainakin osan kysymyksistä  voi myös muokata koskemaan esim. ystävyys ja muita suhteita ihan pienellä vaivalla.

Valittuja sukupuolia eri kysymyksiin voi leikkimielisesti vaihdella ja hieman muokata kysymyksiä uudelleen. Itse voi kehitellä jatkoa ja kysyä sekä toiselta että itseltään! Tähän ei vaadita sitä toista osapuolta, myös ihan itsekseen voi miettiä, jopa sen toisen osapuolen kannalta asioita.

Tästä uutta tuulta purjeisiin!!!

1. Mies antaa vaimolle äitienpäivälahjaksi rikkaimurin/silitysraudan/mopin, se on naisen mielestä

a)      tosi kiva lahja helpottamaan arkea, kun hän harrastaa kotona

b)      älyttömän seksikästä, saanti on taattu!

c)      todellä tökköä ja mielikuvituksetonta sillä hetkellä täydeltä pälliltä.

–

2.1 Jos elämä ja naiseus/miehisyys on pelkkää arkea, hoitajaa, arkea ja siivoojaa, arkea, piikaa, kotitöitä ja arkea, niin mikä puuttuu arjesta?

a)      romantiikka

b)      erotiikka

c)      molemmat

2.2 Mikä on parisuhteen liima

a)      kotityöt

b)      auton ropaus

c)      romantiikka, erotiikka ja niitten myötä läheisyys ja seksi

–

3. Miten parisuhteessa saa pidettyä yllä romantiikkaa, erotiikkaa ja sitä että mies on mies ja nainen on nainen ja parisuhde on parisuhde eikä vain kahden aikuisen, äidin ja isän, yhteinen arkiraadanta?

a)      jättämällä kaikki kotityöt vain toisen vastuulle (ei ole yhteinen arkiraadanta)

b)      leikkimällä vanhempaa ja kohtelemalla puolisoaan kuin lasta

c)      valittamalla toiselle mahdollisimman paljon kaikesta (se tietää sitten petrata)

d)     ropaamalla autoa tallissa ja pysymällä pois kuvioista (taito sekin on, että osaa pysyä pois tieltä!)

e)      murahtelemalla takaisin ja katoamalla tiukan paikan tullen

f)       se riittää kun käy töissä, tuohan sitä rahaa perheeseen.

–

4. Miten miehen saa parhaiten uskomaan ja kuuntelemaan mitään?

a)      ottamalla kimisevän äänen ja jankuttamalla asiasta (pistävä ääni kuuluu paremmin ja kertaus on opintojen äiti)

b)      hokemalla miten ”sä et koskaan” ja ”sä aina”

c)      keskustelemalla ja perustelemalla asia

–

5. Parisuhteessa kannattaa

a)      kilpailla vallasta, kumpi on johtaja

b)      syyllistää ja muistella vanhoja, mitkä on luvannut antaa anteeksi. Etenkin kosto piristää (toinen pysyy hereillä paremmin)

c)      udella yksityiskohtaisesti menneisyydestä, sitten itkeä sitä ja levittää asiat muille (ylipäätään jatkuva jakaminen yksityiskohtia myöden muitten kanssa on tosi jees)

d)     vaatia aina toiselta enemmän, että jäisi itse voiton puolelle saamisissa

e)      muu, mikä?

–

6. Suhteet kannattaa rakentaa

a)      palvelemaan vain itseä, joko joku on yläpuolella tai alapuolella

b)      vain hyödyn varaan

c)      statuksen nostattamiseksi

d)     kannattaa rakentaa

–

7.1 Mies antaa joululahjaksi vaimolleen takin/kellon/sykemittarin, jonka on saanut tilaajalahjana kaupan päälle jostain itse tarvitsemastaan tilauksesta. Nainen tuntee itsensä

a)      arvokkaaksi, että häntä on muistettu jopa itselle jotain tilatessa

b)      rakastetuksi, kun jouluna muistetaan

c)      arvottomaksi, koska edes jouluna ei voi muistaa oikeasti

7.2 Hei! Ihmiset! Synttärit on KERRAN vuodessa, joulu on KERRAN vuodessa. Onko ihan oikeasti paljon vaadittu, että muistaa rakastaan kaksi kertaa vuodessa? Vaikka päivän liian aikaisin tai myöhään, kunhan muistaa. Jos on lapsia, siihen päälle tulee yksi päivä (äitien päivä ja isien päivä, mutta se on aina vaan toisella). Siis kolme päivää vuodessa, missä on 365 päivää. Onko se ihan oikeasti

a)      vaivaa

b)      liikaa

c)      paljon vaadittu

d)     suhteessa aika vähän verrattuna siihen 365:n mistä se on alle 1% kokonaisajasta.

–

8. Nainen ihmettelee, missä on vika, kun mies ei halua nähdä. Hän on laittanut tekstiviestin: ”Kulta, meidän pitää jutella!”

Tämä viesti tarkoittaa lähes aina

a)      haluan kehua sinua, koska olet niin ihana mies

b)      sinun kanssasi on niin mukava keskustella ja jutella että ihan kaipaan sitä

c)      haluan puida tätä parisuhdettamme nyt ja vika tulee olemaan sinussa

–

9.1 Nainen sanoo, ettei kaipaa mitään vakavaa. Kuitenkin hän haluaa tapaamisen välipäivinä muistamisia, kuten soiton ja/tai tekstiviestejä. Ei liian leperteleviä, koska muuten nainen aloittaa radiohiljaisuuden, ottaakseen etäisyyttä. Hän korostaa, ettei tässä ole mitään häitä tulossa, mutta haluaa tietää missä mennään. Nainen vaatii miestä keskustelemaan ja kertomaan tunteensa, mutta korostaa, ettei tässä muuta kun tapailla vasta. Ristiriitaiset viestit naiselta tarkoittaa

a)      hän haluaa miehen ottavan ohjat suhteen rakentumisessa

b)      hän ei todellakaan ole tosissaan

c)      hän on saanut sen verran köniinsä, että testaa onko mies tosissaan

d)     KUKA VI**U SITÄ VOI TIETÄÄ?! (ei kai kukaan ajatuksia sentään lue)

–

9.2 Mies sanoo, ettei halua mitään vakavaa

a)      hän ei halua mitään vakavaa

–

10.1 Valitse seuraavista vaihtoehdoista sopivin. Itseään arvostavaan naiseen teet positiivisen vaikutuksen kerralla, kun

a)      haluat viedä hänet ulos syömään ja kun hän on pukeutunut ja pynttäytynyt, viet hänet torilla olevalle nakkikioskille

b)      haluat osoittaa, että haaveilet yhteenmuutosta, käsket häntä jalkapallomatsin aikana tiskaamaan, perustellen, että niin hän kuitenkin tulee yhdessä asumisen aikaan tekemään. Pyydät myös hiljaisuutta, että voit katsoa matsin rauhassa

c)      neuvot joka asiassa, kerrot, miten asiat hänen asunnossaan pitäisi olla, ostat hänelle lahjoja kotiin, mitä itse haluat (mitä hän on ilmaissut että ei halua) ja osoitat tietämyksesi vänkäämällä jopa vaikka hänen ammatistaan ja työstään kaikkitietävästi, vaikka sinä varsinaisesti et tietäisi asiasta mitään

d)     haukut rumasti ja pahasti kaikki entiset ja mielellään myös muita naisia muuten ja arvostelet jokaisen ohikulkevan naisen: osoitat hänelle tällä juuri hänen ainutlaatuisuutensa

e)      leuhkit entisilläsi, olethan suosittu mies, muistat yksityiskohdat!

f)       ei mikään näistä. Jotain muuta, mitä?

–

10.2 Valitse seuraavista vaihtoehdoista sopivin. Itseään arvostavaan mieheen teet positiivisen vaikutuksen kerralla, kun

a)      kiukuttelet palvelusta ensitreffeillä oli paikka ja palvelu mitä tahansa. Näin osoitat, että olet vaativa nainen ja hän on ollut riittävän arvokas ylittämään ensimmäisen riman

b)      haluat osoittaa että haaveilet yhteenmuutosta ja alat tehdä heti alusta saakka muutoksia hänen sisustamaansa asuntoon. Neuvot ja oikaiset joka asiaa, vaikka hän olisi asunut yksin useamman vuoden: näin osoitat miten hyvä kodinasioissa oletkaan

c)      ostat hänelle lahjoja, mitä itse haluat ja millä lähinnä keskityt muokkaamaan häntä paremmaksi

d)     leuhkit entisilläsi, olethan melkoinen saalis, ja muista verrata kokoja ja tekoja! Näin saat hänet ymmärtämään että hän on nimenomaan ylittänyt vertailurajan ja pienellä yrityksellä hän ylittää sen jatkossakin

e)      huomauttelet julkisesti esimerkiksi kavereitten kanssa illan istujaisissa hänen selkäkarvoistaan tai mahastaan, kavereitahan tässä kaikki on joten viat saakin tietää. on hyvä jos hän tietää vikansa ja virheensä että voi sitten korjata niitä ja julkisesti arvostellen muutkin voivat ottaa kantaa.

f)       ei mikään näistä. Jotain muuta, mitä?

–

11. Suhteessa on tärkeintä

a)      pyrkiä muuttamaan toinen mieleisekseen (tähän kannattaa ottaa jo mahdollisimman haastava tapaus heti alkuun, että mielenkiinto säilyy)

b)      ulkonäkö: kannattaa jokaisesta muutoksesta ja viasta huomauttaa heti aivan kärppänä, ennen kuin tilanne pahenee

c)      vaatia minkään muuttumattomuutta ja olla ehdoton

d)     hallita

e)      hyväksyä toinen omana itsenään

–

Kuunteleminen on

a)      helppoa! sitä voi vaikka miten vakavan asian kanssa yhtä aikaa tiskata, siivota ja touhuta kaikkea muuta, leikata kynsiään, ja täyttää ristisanatehtäviäkin. sillä sitä osoittaa toiselle miten tärkeää hänen asiansa onkaan, kun voi kuunnella häntä jopa tehden muuta

b)      älyttömän helppoa! yhtä aikaa voi miettiä mitä sitä itse vastaisi ja mitä kaikkea asiaa itsellä onkaan

c)      tajuttoman helppoa! kun tietää toisen ajatuksetkin, ei tarvitse yleensä edes kuunnella lausetta loppuun. taitavat kyllä osaa lukea rivien välistä ja asioista voi päätellä kaikkea muutakin kun mitä toinen sanoo. lisäksi kaiken maailman oppaat joita on lukenut kasapäin, kyllä kertoo mitä toinen Oikeasti tarkoittaa

d)     sikamaisen helppoa! sitä vaan kuuntelee asian ja käy neuvomaan mitä kuuluu tehdä ja miten nyt pitää toimia

e)      liiankin helppoa! ei sitä meinaa oikein edes jaksaa, kun se on niin helppoa

f)       yhtä helppoa kun olla läsnä! sitähän on läsnä kun on vaan paikalla!

g)      hemmetin tärkeää ja yhtä vaikeaa usein, sitä pitää opetella ja harjoitella.

–

Eräs pariskunta on ollut yhdessä yli 40 vuotta. He nukkuvat päikkäreitä yhdessä, kehuvat toisiaan, mies pitää vaimoaan kauniina edelleen ja vaimo muistaa antaa kiitosta miehelleen tehdyistä töistä. He kulkevat käsi kädessä ja keskustelevat: suhde on siis oikea, rakastava suhde, missä molemmat ovat edelleen ihan vapaaehtoisesti ja selkeästi rakastavat toisiaan.

Valitse sopivat vaihtoehdot (voi olla useampia).

Kun kysyttiin neuvoja ja mikä on pitkän ja onnellisen suhteen salaisuus, he vastasivat

a)      kun molemmat aina ajattelee ensin sen toisen parasta, tulee kompromisseja tasamäärä väkisinkin ja molempia ajatellaan

b)      kannattaa aina ensin ajatella itseään, kyllä se toinen seuraa perässä

c)      kun kehuu ja kannustaa vaikeinakin aikoina ja tukee toinen toisiaan, puhaltaa yhteen hiileen ja se lämpö säilyy

d)     kun muistaa narista epäonnistumisissa ja haukkua toisen lyttyyn, se yrittää enemmän ensi kerralla

e)      näkee vaivaa sen oman suhteen eteen eikä haihattele muita ruohoja aitojen toisilla puolilla. pysyy vain yhdessä sängyssä ja siitä rakentaa yhteisen elämän ilon

f)       vaatii mahdollisimman paljon että saa asioita mitä haluaa, kiristää ja uhkailee, jos muu ei tehoa. voihan sitä myös pettää, jos joskus puutteeseen joutuu, pienet seikkailut piristävät arkea eikä niistä voi olla haittaa jos ei jää kiinni!

g)      pitää sen suhteen ainutlaatuisena ja on juuri siihen tyytyväinen

h)      vertaa kaikkiin muihin (jos on) mahdollisimman paljon ja laskee plussia ja miinuksia että tietää kandeeko panostaa

i)        riidat pitää pyrkiä sopimaan keskustelemalla ja kuuntelemalla mitä toinen sanoo, anteeksi saa pyytää molemmat ja kehua ja kiittää samoin. pitäisi muistaa että kaikissa on vikamme ja kaikki tekee virheitä joskus

j)        sitä kun huutaa sen toisen kumoon, niin kyllä se riita siihen loppuu!

–

Olen aina ihaillut heitä. He molemmat muistavat toisiaan, mutta parasta on ollut seuraava tarina. Nainen voivotteli, kun on vanhemmiten tullut sellulittia ja on vähän suonikohjujakin ja kun ei perskeles ole vaan ja kun on… Haukkui siis itseään oikein urakalla. Mies istuu siinä ja toteaa:

”Toi on kauheen ihana ja mukava nainen muuten, mutta siitä mä en tykkää, kun se haukkuu mun vaimooni koko ajan!”

–

Tämä tietovisa kannattaa ottaa haudan vakavasti ja täysin huumorin tajuttomasti, kuten itsensäkin kannattaa ottaa. Aina ja joka tilanteessa. Sillä tärkeys on tärkeää! Ole niin tärkeä, että täriset tärkeyttäsi ja saat liikuntaa samalla!

Testin tulokset saat…

Aamu-unelma ja unelma aamu

Kahvinkeitin porisee,

mitä kello on?

Huoneeseen kajastaa valo keittiöstä,

lattiaan tömähtää kevyet askeleet,

joitten ääni kertoo sinun olevan jo hereillä.

Kattilan kansi, kaapin ovi.

Käännän kylkeä ja vedän peiton korviin,

on ihanan lämmin ja arkinen aamu.

—

Kuunkurkottelija

Minäkin tavoittelen kuuta taivaalta,

mutta oikeasti se on vitsi.

Haluaisin nauraa sille sinun kanssasi.

Minäkin muka kaipaan rikkauksia ja kiiltävää,

mutta oikeasti en tee niillä mitään.

Minä kaipaan kultaa.

Minä esitän etsiväni kaikkea mikä ei oikeasti merkitse mitään.

Mitä kuutamolla tekee ilman kultaa?

—

Nyt tai ei koskaan

Nyt tai ei koskaan.

Minä uskallan.

Nyt tai ei koskaan.

Nyt minä hyppään.

Nyt tai ei koskaan.

Minä valitsen.

Nyt tai ei koskaan.

Antaa tulla mitä tulee.

Nyt tai ei koskaan.

Koko loppuelämäni.

Mietin tässä muun muassa meidän empatiakykyämme ja sitä koska todellisuudessa testataan uskomme siihen, mihin väitämmekään uskovamme. Tai meditaatiokykymme. Sitä ei testata silloin kun kaikki on hyvin. Kukaan joka ei ole kärsinyt, ei ymmärrä kärsimystä ja totta! Nyt sitten sanotaan, että kaikkihan ovat kärsineet, ja näin onkin joiltain osin, mutta mietin tätä Norjan tapausta, missä kävi suuri väkivallan teko. Siellä epäiltiin erästä nuorta miestä osalliseksi, koska hän ei ollut yhtä järkyttynyt kuin muut. Syykin selvisi ja on looginen: hän oli ehkä myös vain 17-vuotias, mutta kotoisin Tsetseniasta. Hä oli pienestä saakka nähnyt kauheuksia joten ympäristö oli ehkä yllättävä, ihmisen teko ei. En ota kantaa sen enempää Norjan tapaukseen kun Tsetseniaankaan, mutta mietin vain, että siinä piilee enemmänkin.

Totta. Osa sitten vammautuu mieleltään ja jää psykopaattiseen maailmaan, mutta en halua pohtia sitä nyt. Nimittäin osalle, jää käyttöön ymmärrys kivusta, myötätunto kärsiviä kohtaan ja käsittämätön kyky selvitä ja auttaa muita. Se olisi se, mitä ehkä pitäisi pohtia enemmän.

Dalai-Lama sanoo, että “hyväntahtoisuus on uskontoni” ja kun hän otti vastaan Nobelin rauhan palkintoa, häneltä kysyttiin vihan puuttumisesta. Hän ei osoita vihaa, vaikka Kiinan hallitus on vuosia tuhonnut heidän kulttuuriaan, vienyt heidän maansa, harjoittanut kansanmurhaa ja kiduttaneet ihmisiä. Dalai-Lama vastasi kuulemma jotakuinkin näin “He ovat vieneet meiltä kaiken; pitäisikö minun antaa heidän viedä mielenrauhanikin?”

Hänen omassa kirjassaan… Jonka nimestä en nyt ole ihan sataprosenttisen varma, “kolme harjoitusta” muistaakseni, hän kertoi, että kyllä se joskus ottaa hieman kovillekin että meinaa ärsyttää, mutta silloin hän ajattelee rakkaudellisia ja myötötuntoisia ajatuksia vihollisiaan kohtaan ja se menee kyllä ohi.

Okei. Siis ensinnäkään, en todellakaan väitä että minä pystyisin tuohon. En todellakaan pysty. Mutta haluaisin tavata miehen, joka pystyy. Suurella todennäköisyydellä en koskaan tapaa, mutta tuo on uskomatonta. Siinä on aivan toisenlainen pohja, kun jollain, jolla on aina mennyt ihan kivasti. Siis, tarkoitan, että ihme on siinä, että Dalai-Lamalla on pohjaa johonkin varsin muuhun. Mutta hän pystyy noin ja kaikista ilmeistä, kuvista, hänen työstään ja kirjoituksistaan päätellen, hän todella pystyy siihen.

Hän on antanut paljon toivoa ja uusia näkemyksiä.

En siis halua sanoa, että kärsimys olisi jotenkin jotain mitä kannattaa tahallaan itselleen hankkia, vaan pikemminkin että haluan uskoa, että siinä olisi merkitys. Kultainen reunus. Että se ei mene hukkaan. Haluan uskoa, että kärsimyksessä on myös hyvyyden mahdollisuus.

—-

Yksilö on turha, on todettu, ja mitä se tarkoittaa… Mielestäni sitä, että siinä mielessä kun me usein haluamme kuvitella, narsistisesti, egoistisesti, yksinämme, juuri me yksin yksilöinä, olemme kyllä turhia. Siis ihan yhtä turhia kuin kaikki muutkin. Se on sama, onko valtaa ja loistoa, tai miten erikoinen ego haluaa yksilön olevan, yksilö on osa kokonaisuutta, pala palapelissä ja yksinään turha sinänsä.

Mutta tähän sisältyy jälleeen vastakohta. Kukaan ei ole saari. Yksilö on myös yhtä tärkeä kuin kaikki muutkin. Siis jokainen yksilö on tämän suuren elämän palapelin osa, jokainen elämä on osa sitä, ja silloin, jokainen yksilö on tärkeä. Ei ole syytä tuntea itseään huonommaksi kuin kukaan muukaan. Jokaisella on siis merkitystä ja jokainen yksilö on tärkeä. Me emme aina tiedä miksi, saa kaikkia vastauksia, nää itse omaa merkitystämme, tai huomaa ajatella muitten merkitystä, mutta jokainen meistä on osa tätä kokonaisuutta ja kun pala poistuu, se poistuu myös meistä. Me olemme samalla vain se kokonaisuus mitä on, ja siis kun kokonaisuus hajoaa, me hajoamme.

Koko elämä on kokonaisuus. Kaikki mitä tapahtuu johtaa johonkin eikä ihminen voi riistää ketään riistämättä itseään. Koskien myös luontoa, mitä väitän, että olemme edelleen osa, emme sen kummempaa. Ehkä meidän pitäisi olla puutarhureita, mutta eipä tunnu sekään oikein onnistuvan, joten olemme vain eläimiä muitten joukossa

Luin nuorempana useamman vuoden amerikan intiaanien historiaa ja kansan tarinoita (osasin silloin jopa yhtä kieltä hieman!) ja nyt törkeästi lyhentelen mutta idea oli että kaikki mikä tapahtuu eläimille tapahtuu myös ennen pitkää ihmisille… Jos eläimiä ei enää ole, ihminen kuolee hengen suureen yksinäisyyteen.

Mehän usein luulemme myös vain ihmisen elämän olevan ainutlaatuinen, jos vielä yksilöstä pääsemmekin yli. Mutta. Kun ryöstöhakkuut havaittiin siinä vaiheessa, kun suuri myrsky saapui ja pyyhkäisi tuhansia manan majoille, oli se yksi niistä hetkistä kun olisi pitänyt tajuta, että kaikki vaikuttaa kaikkeen. Raadon syöjät ja jätteen hävittäjät lisääntyy, kun tulee enemmän raatoja ja roskaa: luonto hoitaa. Miksi me siis inhoamme rottia jos ne hoitavat työnsä, minkä me itse olemme tilanneet? Jos mikään ei pidättele vettä, se vie kaiken, sillä voimalla pitää olla vastavoima. Pienessä mittakaavassa: paloittelijasurman tehnyt harjoitteli ensin koirallaan, mutta se ei kiinnostanut ketään.

Enempää en asiaan mene.

—

Uutiset kertoivat tutkimuksesta, missä oli todettu, että HIV parantaa syöpää. HIV, tappava sukupuolitauti, missä ei voi olla mitään hyvää! Parantaa syöpää. Tulee mieleen, että Luojallamme on huumorin tajua.

Onko kaikella sittenkin tarkoitus?

—

VAPAAEHTOINEN LAHJOITUS on mahdollisuus!

Se voi olla euron tai kymmenen (tai ei mitään, ihan omien varojesi/mielesi mukaan), mutta voit
tukea musiikin ja taiteen tekemistäni vapaaehtoisella lahjoituksella
TILILLE OP FI43 5557 0520 0372 72

KIITOS , pidetään musiikki soimassa!

—

Kyllä vain, vastikkeen saa, vaikkei mitään maksaisikaan. Toisaalta, musiikin tekeminen on työtä, ei se itsestään ilmesty, joten siitähän voi myös palkita. Toisaalta… Kaikilla ei kauheasti ole millä palkita. Ja siksipä ajattelin, että tarjoan tämmöisen mahdollisuuden. Siis, tue minua, tuet taidettani. Mutta tue sen verran kun on varaa ja jos ei ole, ei haittaa, kaikki on vapaaehtoista.

Sivut on luettavissa, musiikki kuunneltavissa ja kuvat katseltavissa.

Muistathan, että Tekijän Oikeudet eivät vaihda omistajaa!

Katsella, kuunnella ja lukea saa, omaksi ei saa.

- Lainaan: Perskeles vieköön! Työstä tämäkin käy!

(Veljekset perse, bussipysäkillä)

Kesän viettoon sopii myös esimerkiksi talon maalaus. Siinä saa mukavasti aurinkoa ja tekemistä, voi parhaimmillaan katsella maisemia välillä katon rajasta ja maalaaminen on itseasiassa hyvinkin mieltä rauhoittavaa puuhaa, kun sen ottaa niin. Suosittelen vesiliukoisia, jos ei ota perinteistä punamultaa.

Mikäli olet maalaamassa riittävän tuttujen (tai avomielisten) tönöä, voit myös hyödyntää ulkoilman maalaamalla bikineissä! Ruskettuu aivan huomaamattaan. Kuka siis jaksaa enää löhötä rannalla ja tylsistyä, kun voit maalatakin?

Maalauksen lomassa on myös hyvä vaihtaa kuulumisia ja jutella syvällisiä, ja myös hiljentyä. Keskittyä vain tekemiseen ja hetkeen, antaa kesätuulen mukavasti suhista korvissa ja viilentää helteistä päivää. Maalaaminen on erittäin palkitsevaa. Ensimmäinen kerros siksi, että työnsä näkee heti. Sellainen työ, missä näyttää heti siltä että on tehnyt jotain, on ihmiselle ihanaa. Toinen kerros siksi, että se on paljon helpompi ja kevyempi kuin ensimmäinen kerros. Työ siis senkun kevenee päivän mittaan!

Työmaalla ei saa tietenkään leikkiä, mutta pieni kisailu silloin tällöin ei pahaa tee, jos sen tekee turvallisesti. Piilosilla olo piristää kummasti ja paikkojahan löytyy!

Täytyykö kaikki aina ottaa niin tosissaan?

Hyvin voi tehdä, vaikka ottaisi vähän huumorillakin joskus.

Ihania kesäpäiviä, vielä on kesää jäljellä!

Elämässä on ristiriitoja riittämiin. Saatanan palvonta on yksi niistä: se on sula mahdottomuus itsessään. Jos palvoo jotain, sitä jumaloi ja rakastaa. Eli tässä äärimmäistä pahaa. Mutta jos jokin on äärimmäinen paha, eihän se tykkää hyvästä? Rakkaus ja palvontahan olisi hyvä, suosio, valinta ja kannatus samoin, joten sehän inhoaisi sitä. Eli ensimmäinen kolaus koko hommaan tulee siinä, että ei pitäisi palvoa ensinkään, vaan vihata, koska viha on hyvä pahalle. Mutta jos on oikein äärimmäinen paha, niin ei kai sitä hyvää tahdo? Jos siis vihaa, se on paha hyvälle, mutta hyvä pahalle, joten jos puhutaan tästä ultimate evilin palvomisesta, puhutaan se vihaamisesta, ei… kun palvomisesta… Tai siis… Niin, ei.

No, jos nyt kuvitellaan, että jätettäisiin tämä ensimmäinen este väliin ja mennään seuraavaan, mennään sitten tekoihin. Jälleen hyvä on paha ja paha on hyvä, paha on paha ja hyvä on hyvä, joten mitä tehdään jos ne kaikki on yhtä aikaa? Eihän äärimmäinen pahuus palkitse hyvän tekemisestä? Mitä pahaa siinä olisi? Äärimmäinen pahahan nimenomaan rankaisisi hyvästä (eli tässä pahasta?), ja jos se olisi tosi ovela, sehän rankaisis pahastakin! (mikä olisikin nyt tässä hyvä)

Ja mikäli nyt oikein asiaa ajatellaan, niin eihän siinä mitään äärimmäistä pahuutta ole, että tekee pahaa niille, ketkä eivät usko, rakasta ja palvo. Sitähän nyt kaikki odottaakin: sotakin yleensä aloitetaan vihollista vastaan… Mutta ha-haa! Äärimmäinen pahahan meille on kun rakkaamme pettää, siis luotettava, se ketä rakastetaan… Tai tässä vihataan… tai siis… No aivan sama! Jokatapauksessa, sehä pettäisi vain omansa eikö totta? Mikään muu ei ole lähelläkään yhtä julmaa. Se joka haluaa olla äärimmäinen paha, ja siis, pettää silloin lähimmät. Ei kauimmaisia.

Jälleen palaamme kysymykseen, mitä hemmetin palvomista siinä sitten olisi, sillä jos joku olisi herra, mitä palvoo, joka pettää, jota vihaa, joka vihaa, tai rakastaa, kostaa hyvät teot, eikun pahat teot, ja nimenomaan niille, ketkä häntä siis palvoo… Tai ei… Ei kun hetkinen… Välinpitämättömyys. Olisi ainoa ratkaisu.

“Ihmisen perimmäinen tarve on tulla rakastetuksi. Toinen hyväksytyksi. Jos hän ei tule rakastetuksi, hän haluaa ainakin olla hyväksytty. Mutta jos häntä ei edes hyväksytä, hän haluaa tulla pelätyksi. Jos kukaan ei edes pelkää häntä, hän haluaa tulla inhotuksi.”

Joten kaikki huomio olisi siis hyvää huomiota. Ainoa keino olisi jäädä huomiotta. Jos olisi ihan ääripaha. Joten. Ääripahan siis pitäisi olla olematta, ollakseen.

“Mää palvon sua suatana!”

Ihan sama, mää en huomaa tota…

Joo.

Tiede. Iänkaikenhan tiede on keksinyt ehdottomia totuuksia, vain tyrmätäkseen ne itse. On hauskaa kuunnella tiedemiesten kiistoja siitä, kuka milloinkin on oikeassa, kun muistaa, että tiedemiehet olivat myös joskus sitä mieltä että maapallo on pannukakku ja sen laidoilta tippuu kadotukseen. Muistaakseni sulkivat jonkun tyrmäänkin sen takia.

Nyt on sitten keksitty, että kohtahan se ihminen elää jo tuhatvuotiseksi, ehkä jopa ikuisesti. Missä onkin hauska ristiriita. Nimittäin katsokaapa palloamme. Ylikansoitettu, reilusti. Kantokyky on puolet tästä ihmismäärästä. Katsokaa mitä ihmiset tekee. Melkoinen sotanorsu ja heinäsirkka! Nonniin ja tonni lisää elinaikaa, olkaa hyvä! Ikuisesta tosiaan puhumattakaan, mutta siinä vaiheessa, kun ihminen voittaa kuoleman, hän allekirjoittaa oman (ja koko pallonsa) kuoleman tuomion. Ihmisen ikuinen elämä tuomitsee kaikki kuolemaan. Elämän elinehto on kuolema. Jos ihminen elää ikuisesti, se kuolee.

Nyt on myös vallassa uskomukset siitä, että ihminen omalla alitajunnallaan hallitsee oikeasti kaikkea: kaikki mikä sinulle tulee on oikeasti sinun itsesi haluamaa ja tekemää. Paljoonhan oma asenne vaikuttaa, mutta aika hassua, ettei tääkään ole pääuskontona siellä missä on vaikka nälänhätä: kun ne vaan riittävän oikeesti uskois kaikki, että ruokaa on, sitä olisi! Tämän linjauksen kannattajia ei myöskään löydy sotarikosten ja raiskausten uhreista, kidutettujen joukosta… Eikä minusta. On tietty vaikeaa olla hyvinvoiva, kantaa jatkuvaa syyllisyyttä omasta hyvinvoinnistaan ja tietenlaista huonoa omaatuntoa. Ihminen ei oikein kestä sitä. Joten, syytetään uhria.

- Kyllä kaikilla on mahdollisuudet samaan!

Ei ole. Tosiasia on vaan se, että ei ole. Ei edes saman maan sisällä. Ajatus on sekä lapsellinen että röyhkeäkin: ahaa, siis ihminen onkin Jumala, joka hallitsee kaikkia maailman tapahtumia pelkällä ajatusten voimalla. Ei suinkaan osa luontoa, ehei, vaan hän hallitsee sitä kuka saa ja kuka ei. On niin vaikeaa myöntää, että on etuoikeutettu, onnekas, että vain pieni osa on omaa ansiota ja kaikki muu pelkkää säkää. Että itse voisi olla ihan missä tahansa, ihan mikä tahansa, mutta on ollut onnekas. Ei olekaan ansainnut mitään sen kummemmin.

Toisaalta, siihenhän kyllä sisältyy ajatus, ettei ole myöskään ansaitsematta. Ehkä se ei sitten riitä.

Ajatus on myös monella tapaa julma.

Ei saa surra, kun sydän särkyy. Ei saa masentua, kun saa kenkää. Ei saa itkeä, kun laskut kaatuu päälle ja talo menee alta. Pitää vaan syyttää itseään, kun joku hullu hyökkää kimppuun, ei pääse kouluun, unelmat kuolee ja ties mitä vielä.Sillä sittenhän sitä vaan houkuttelee lisää pahaa itseensä, ei myönnä omaa vikaansa, ei ota asioita oikein.

Kuka siihen ihan oikeasti pystyy? On helvetin helppo leikkiä buddhaa ja kuunnella linnun laulua valaistuneena, kun kaikki menee hyvin tai edes suurin osa. Vaikeaksi koko homma menee siinä vaiheessa, kun joutuu ihan oikeasti todistamaan, miten paniikissa sitä onkaan, kun asunto on lähdössä alta, lapsi sairastuu vakavasti ja samaan aikaan saa kenkää töistä, ja puhumattakaan kaikesta muusta. Mutta onhan se eräs opettajakin oikein julkisesti syyttänyt kiusattuja koulukiusaamisesta: huumorin tajuttomuudestahan se löytyy!

Nykyään kyllä löytyy nappuloita joka vaivaan, mutta empatiaa, ystävyyttä ja rakkautta ei. Jos sinulle käy pahasti, sanotaan että läheisesi kuolee, sinut ryöstetään ja menetät työsi, onko luonnollisempaa että hihkut vaan riemusta, vai että suret ja jopa masennut joksikin aikaa? Kun rakkaasi lähtee ja sydämesi särkyy, niin kumpi on luonnollisempaa: hymyillä ja iloita vai surra ja itkeä? Kyllä se on vaan surra menetystä. Ei voi mitään. Se joka ei tunne on psykopaatti. Ja jos tuntee, kuuluu skaalaan myös ne ns. negatiiviset tunteet. Ei elämä ole koskaan ollut pelkkää iloa ja riemua, tyytyväisyyttä ja onnen hehkua. Nykyään tarjotaan ammattimaista keskusteluapua, analyysi ja lääkkeitä. Kuulostaako siltä, mitä oikeasti tarvitset? Aika masentavaa on se, että surua kohdellaan sairautena. Toisaalta, jos joku on sairas, onko se muka kaikki mitä se on? Eli, vaikka suru olisi sairaus, kaipaa sairaskin halausta. Ja usein se onkin se rakkaus mikä parantaa, kun lääkkeet ei auta.

Mitähän tapahtuisi, jos yksinäiselle mentäisiin seuraksi? Surulliselle tarjottaisiin olkapää, ja menetystä surevasta pidettäisiin huolta? Jos soitettaisiin, mailailtaisiin, vielä laitettaisiin kortteja kaverille? Jos otettaisiin kädestä ja sanottaisiin että ei se mitään.

Ihmisillä on kaikki mahdolliset vimpaimet ja vempaimet pitää yhteyksiä yllä ja keskustella, mutta yksinäisiä on enemmän kuin koskaan. Vaihtoiko ihminen elämänsä koneisiin? No, niin no. Enpä osaa sanoa. Katsotaan huomenna.

… … … … …

Asioita voi joskus tietää vain myöntämällä ettei tiedä mitään.

Olin vuonna 2002 Australian ihmeellisessä maailmassa pari kuukautta ja siellä näin ihan ihkaelävänä, oikeassa, villissä luonnossa delfiini-äidin ja sen poikasen. Valtameren rannan läheisyydessä, tumman sinisessä vedessä. Olimme kanoottiretkellä ja näky oli hieno, – ainutlaatuinen, harvinainen ja hieno! Pysyimme pienen matkan päässä ja lähemmäs mentäessä pääsimme jonkun matkaa, kun äiti ja pienokainen katosivat. Ne eivät oikeastaan sukeltaneet tai jatkaneet matkaa, vaan katosivat. Siltä se vaikutti, niin sulavasti se kävi, ei loiskaustakaan, ei mitään, yht’äkkiä pelkkä tumman sininen, lähes musta, meri.

Delfinaariossa näkee delfiinejä myös. Vaalean sinisessä vedessä. Ne ovat suloisia, osaavat temppuja ja niiden kyljet ovat sileät ja kauniit. Näin ei ole valtameressä. Se mihin kiinnitin huomiota, oli emon arpiset kyljet. Niissä näkyi elämän taistelun jäljet. Osa arvista oli syviä. Ne näki kauas. Siinä he olivat, äiti ja lapsi, rauhassa poukamassa, niinkuin mitään vaaraa ei koskaan olisikaan. Äidin arvet paljastivat karun totuuden, mihin se pieni lapsi kasvaa, jos kasvaa. Sillä arvet kertoivat myös karua kertomaa siitä, että vaara siihen, ettei elämä koskaan pääse kovin pitkälle, on erittäin suuri. Valtameri on niin kaunis, armoton ja syvä. Heti rannasta saakka.

Valtameressä äiti ja lapsi,

delfiini ja sen poikanen.

Sinisessä vedessä, meressä, jonka pohjaa ei näy.

Ei ollut äidin kuve sileä,

ei pinta naarmuton, vaan kyljet arpia täynnä.

Ei ole lapsen tie sileä,

ei matka mutkaton, vaan vaaraa täynnä.

Kun airo osui veteen,

katosi äiti ja lapsi, sukelsivat suojaan,

liukuivat meren pimeyteen,

äänettömästi, kadoten.

Ei ole vapaus helppoa,

ei ääretön meri tuskaton.

—

Ajelin tässä hiljattain yöllä kotiinpäin eräästä musiikki-tapahtumasta. Ruukin bluegrass-musiikki oli ollut jälleen kerran kuulemisen arvoista, siitä on muodostunut itselleni eräänlainen perinnematka, kesäreissu. Nyt norjalainen Early bird string band oli itselleni se suurin vetonaula ja oli kyllä loistava poppoo! (www.earlybirdstringband.com)

Oli oikein mukava alkuilta, kun istuskelin tuttavien ja uusien tuttavien kanssa kauniissa maisemassa, ulkoterassilla, maalaismaisemissa, joen rannalla. Aurinko paistoi ja hauskaa oli! Sitten musiikin pariin naapuri kahvilaan.

No, siis, oli onnistunut ilta, kyllä. Ja yöllä ajoin sitten kotiin, hiljakseen kuten aina öisin. Yöllä lähtee paljon yömönkijöitä liikenteeseen, näkee hirvistä hiirulaisiin kaikenlaista. Yksi hienoimmista näystä on ollut kokonainen hirvilauma pellolla: ja onneksi hirviaidan takaa! En ymmärrä ihmisiä, jotka kaahaavat yöllä. Minne hemmettiin voi olla kiire keskellä yötä? Oikeastaan koska elämä niin harvoissa tilanteissa on oikeasti kiireinen ollenkaan, en usko suurimman osan kiireeseen päivälläkään.  Mutta! Tälläkin kertaa kannatti ajaa rauhakseen. Katselin yöhämärässä kauniita maisemia ja sitten näin tiellä juoksevan möllikän.

Ok. Tuo ei ole kissa, koira, supi, susi, minkään pentu, ahmoja täälläpäin ei ole… Mikä tuo on? Se oli pitkäkarvainen minimöllertäjä, joka juoksi naapurikaistalla. Hiljensin, etten vaan aja päälle, sillä joskus eläimet siirtyvät juoksemaan valokiilaan. Erään jäniksen takia jouduin lopulta ajamaan tien sivuun ja sammuttamaan valot, kun se ei vaan tajunnut juosta sivuun, minne se paineli kyllä heti valojen sammuttua, mutta! Tämä kaveri ei tööttäyksestäkään näyttänyt haluavan siirtyä pois asfaltilta, vaikkei onneksi ollut valokeilasta kiinnostunut juoksualueena. Kauempaa näytti sen treffikaveri juoksevan sitä vastaan.

Se oli kuin elokuvista: kesäyönä kaksi karkulaista juoksevat toisiaan vastaan kuun valossa.

Vihdoin pitkän tööttäyksen seurauksena tuo olento pysähtyi, ja kääntyi katsomaan, että mitä tuokin nyt tahtoo. Katsoin kaveria, ei voi olla totta! Mäyrä! Minä olen saapunut keskelle mäyrien yöllisiä treffejä, deitsit menossa ja minä häiritsen. Onneksi kaveri kauempana juoksi jo pellon puolelle ja tämäkin katsottuaan hetken, suostui siirtymään turvallisemmalle tapaamisalueelle. Elämässä on ihmeitä ja romantiikkaa.

Meidän yöllinen kohtaamisemme,

tulethan?

Nähdäänkö kuun valon valaistessa pellon pientaretta?

Minä juoksen sinua vastaan, kun sinä saavut,

sinä toivotat minut tervetulleeksi.

Leikitäänkö elämän leikkiä?

Rakastetaanko hetkemme yössä?

Ollaanko ikuisesti yhdessä, se hetki kun voidaan?

Nyt on kesä, yö ja tämä maailma on vain hetken meidän.

Ohikulkija menköön ohi.

Huomisen huolet kohtaamme huomenna.

Tänä yönä kuun valo on meidän ja elämä kauneimmillaan.

Tulethan?

—

Olen unohtanut kokonaan laittaa mitään siitä kappaleesta 9 siellä musiikki-sivuilla. Se ei ole kappale, vaan mininäytelmä 3 pientä, johon lainasin kahta repliikkiä alkuun ja loppuun, kahdesta näytelmästä, ja pätkää kirjasta. Hieman muokkailin ja irrotin kyllä sen mitä halusin, asiayhteydestä.  Se on ihan noin huviksi ja iloksi tehty ja soi siis paljon hiljempaa kuin musiikki sivuilla. Niitä juttuja en ole itse siis kirjoittanut, koska oli hauskempaa tehdä jonkun toisen tekstiin. Kyselin kyllä tekijän oikeuksistakin tämmöisessä repliikki&lukupätkän lainaus-tapauksessa, mutten koskaan saanut mitään vastausta eli tietoa, ja siis, toivon, että ketään ei nyt loukkaa tämä pieni lainaus, tai kukaan ei koe joutuvansa valtavan vääryyden ja riiston kohteeksi, koska se ei ole tarkoitus pienessäkään määrin. Suosittelen kuitenkin sen myötä lukemaan näytelmät: Tiina Lymi/Susi sisällä, Raila Leppäkoski/Sakset, kivi, paperi ja kirjan Leena Krohn/Älä lue tätä kirjaa/Mnemonisti.

Olen valmis!

Kyllä, kaikista vastoinkäymisistä huolimatta, viime perjantaina sain käteeni todistuksen, missä todistetaan että tunnit on täynnä, kaikki on käyty ja ettei syksyllä tarvitse enää palata. Tuntuu vähintäänkin hassulta. 3 vuotta voi mennä todella nopeasti ja ihmettelen, että mihinkäs ne nyt meni, kun vasta aloitettiin?! Myös parhaat äänitykset tein viikko sitten, mitä olen koulun aikana tehnyt ja sitten koulu jo loppuu: just kun mä alan päästä oikeasti kärryille mitä tässä tehdään, voisi tehdä, ois kiva tehdä, niin kas vain ja moro!

Nyt vois aloittaa semmoisen hyvät 3 vuotta…

Myös tyhjyys on tavoittanut, se ärsyttävä tyhjyys, mikä tavoittaa joka ikinen kerta, kun joku iso projekti, vaihe, tai tehtävä tulee päätökseen. Mitäs nyt? Olenko mä muka valmis? Tässäkö tämä oli? Minne sitten? Mitä jos nyt… ei mitään?

Sehän se tietty suurin pelko on, että hirveä työmäärä on tullut tehtyä, viikkoja 7 päivää viikossa, tunnit on tullut ylitettyä ihan ilman jälki-istuntoakin ja mitä sitten jos ei mitään. Kehitystä olisi hyvä jatkaa, mielellään heti.

Onneksi olo on myös helpottunut. Eikä edes pelkästään siksi, että rahallisesti aikuiselle, itsenäiselle ihmiselle opiskelut ovat itsemurha. Taloutta ei voi vetää enää tiukemmalle, ja jos töitä ei jo opiskeluissa riitä, niitä pitää haalia rahan takia vielä lisää, lomia ei ole, ja silti, koko aikainen stressi taloudesta.  Kelan naurettavat tulorajat ovat suuri vitsi “ettemme maksa liikaa”, no ei todellakaan ole pelkoa, jos tuki on sen hieman päälle 400 euroa ja tuloraja siinä 600 euron tienoilla: ei ole pelkoa että nyky-Suomessa joku 1000 euroa kuussa ketään tekisi liian rikkaaksi! Joten on ihan hyvä juttu, että sekin on nyt ohi.

Työnhaku. Nyt sitä ollaan taas siinä tilanteessa, missä haetaan koko ajan paikkaa paikan perään ja toivotaan että omallekin alalle osuisi jotain. 3 vuotta sitä tiesi, mihin syksyllä menee, nyt ei tiedä enää. Kaikki on auki, hyvässä ja pahassa.

Rahakkaita työehdotuksia siis voi todellakin lähettää aivan vapautuneesti yhteydenottokaavakkeen kautta!

Mutta jotain tuttua tässä on. Olen valmistunut ennenkin… Ajatukset oli muistaakseni melkolailla samat. Tosin silloin tietty oli lahjana nuoruuden ylimitoitettu optimismi ja jopa pientä naiviutta. Mistä kannattaa nauttia niin kauan kun se on. Haaveita ja unelmia löytyy kyllä!

Mikä minusta tuli siis isona? Jaa-a. Vielä matkalla sinne, mutta mielenkiinnottomaksi elämää ei voi sanoa. En ole elänyt “kuten pitäisi” en noudattanut kaavoja, enkä tehnyt mitään miten kuten kuuluu. En jaksa edelleenkään hokea näitä tässä maassa kovin suosittuja “tässä iässä ei sitä eikä tätä” tai toinen suosikki “kyllä tässä iässä jo kuuluu” ja voin tunnustaa, että tämä on usein rankka tie. Monellakin tapaa. Se on erilainen ja poikkeava, ja mikäli aikoo pitää asiat hallussa, se vaatii jatkuvia ponnisteluja. Mikäli aikoo poikkeavan tiensä hoitaa kunnialla, täytyy olla sitkeyttä, yrittäjähenkisyyttä ja kekseliäisyyttä, -  ja itse en tätä “jätin kaikki hoitamatta, ja maksamatta ja sit mä oon taiteilija”-tietä pidä minään taiteilijan vaan laiskurin tienä. Eihän sitä aina jaksa, eikä aina huvita, mutta päätoiminen vastuuttomuus ei nyt kyllä ole mikään synonyymi taiteilijalle.

Eikä minullakaan aina todellakaan ole oloa, että “tätä varten minä synnyin” enkä ole jokaisesta eteen tulleesta tehtävästä saanut mitään sen suurempaa riemua sydämeeni. Mutta koska ne on eteeni tulleet, oletan, että ne on kuitenkin pitänyt tehdä ja sitäkin varten tänne on sitten synnytty.

Täällä on myös helpompi kertoa miten taiteilija sitä on, kun ei tee mitään, kuin monessa muussa paikassa tällä pallolla. Unelmat ja haaveet eivät silti ihmiseltä katoa, kaikilla vaan ei oikein ole edes niihin aikaa eikä mahdollisuuksia. On hienoa, että saa valita ja pystyy valitsemaan, mutta mielestäni on turha tavoitella erikoisuutta sillä, mikä ei kuitenkaan ole omaa ansiota eikä ne toisten unelmat ole sen vähäpätöisempiä. Vai luuleeko joku ettei heissä, ketkä eivät voi valita, ole luovia, taiteilijoita, ihmisiä joilla on unelmia? Niinpä. Kyllä varmaan olisi mukavaa valita ja laiskotella, hokea omasta tuskaisesta taiteilijasielustaan kuitenkin muitten rahoilla eläessään suuria tarinoita, mutta…

Enempää siihen kuitenkaan menemättä: jokaisella olkoon oma tiensä. En tarkoita tuomita ketään, olen vain tätä mieltä. Me olemme onnekkaita, saamme valita. Minusta on mielestäni tullut enemmän ja parempi taiteilija (-kin) , koska olen tehnyt kaikkeni ja kaikkea sen eteen. On vain hyvä aina välillä itsekin muistaa, että sentään saa jotenkin valita, että on sentään asioita, mitkä ovat jo totetutuneet, vaikkei kaikki aina toteutuisikaan.

Ainakin joskus, onneksi, tuntuu siltä, että monipuolisuus on rikkaus. Myös tekemisissä. Se, että huomaa osaavansa aika monipuolisesti kaikkea ja pystyvänsä moneen, helpottaa ehkä tässäkin epävarmuuden hetkessä. Nyt on tämä hetki, uusi alku samalla kun yhden etapin loppu. Helpottuneisuudesta haikeuteen kaikkia tunteita. On rennompi olo ja jänskättää enemmän. Täh? Niin. Näköjään se on aikuisenakin valmistuminen tunteita nostattavaa puuhaa

Toivotaan siis parasta ja katsotaan!

Katselin tänään miten ihmeen kauniin vihreää on kaikkialla. Tuulikin niin ihanasti. Tuli mieleen, – jostain syystä, että tuuli oli tänään kuin lohduttava puhallus kipeisiin haavoihin. Oli niin hyvä olla, kuunnella puitten kauniin vihreissä lehdissä suhisevaa tuulta. Tämmöiset päivät ovat inspiroivia ja ihania. Kävellä, kuunnella ja katsella, ja hukkua hetkeen. Jostain syystä olen miettinyt viimeaikoina puita.

Erään juhlapaikan pihalla seisoo kaksi iso tammea, ne ovat reilusti yli toistasataa vanhoja. Siinä ne seisoo. Kärsivällisesti ja hiljaa ja niiden lehdissä suhisee tuuli.

Välillä tuntuu kuin puut tietäisivät jotain. Ne ehkä tietävätkin. Mitä lähelle ei tunnu ihmisenä pääsevän. Ainakaan se ei ole kovin helppoa.

Puut ovat hienoja. Ne ovat kaikki omanlaisiaan, kuka minkäkinlaisessa metsässä seisten. Eläen sen mitä on annettu, toteuttaen sitä tehtävää, mikä heillä on, kestäen sen kohtalon, mikä on kestettävä. Puut eivät tee itsestää numeroa 200 vuotta vanhoinakaan enkä ole koskaan kohdannut puuta, joka valittaisi siitä, miksi on syntynyt kuuseksi eikä koivuksi… Tai miksi toinen on kuusi eikä koivu. Katselin muuten myös pientä koivikkoa. Koivuja toinen toistensa vieressä, hieman erinäköisiä, kaikki omalla tavallaan hienoja, kauniita ja täydellisiä koivuja. En kuullut muuta.

Puissa on paljon hienoja ominaisuuksia. Kannattaa miettiä puita.

–

Mitä näät kun katsot ympärillesi?

Nyt on vielä hetki aikaa.

Paina se mieleen, miltä kaikki näyttää, tuoksuu,

miten kaikki on, juuri nyt.

Juuri nyt oli jo ja on yhä, mutta meni jo.

Tämä hetki,

kun kääntyy katsomaan taakseen

on aina viimeinen.

Sen voi käsittää monella tapaa, se voi olla iloinen, surullinen,

epävakaa.

Aika kuluu armotta silloinkin, kun yrität olla menemättä nukkumaan.

Väistämättä.

Siinä me istuimme järven rantasaunan kuistilla katsellen auringon laskua…

ja nousua.

Tunnustan. Olen huono luopumaan.

Minä en haluaisi päästää irti.

Minä haluaisin jäädä.

Aika vaan pitää huolen siitä, että niin ei tule tapahtumaan.

Joten.

Vielä on hetki aikaa.

Katso ympärillesi.

Kukaan ei myöskään ole aina onnellinen. Eikä lähelläkään. Kukaan ei ole aina iloinen, positiivinen tai suloinen. Itseasiassa ihmisen olemukseen kuuluu aina myös pimeä puoli. Kuka hemmetti senkin harhan on jollekin alunperin syöttänyt, että on olemassa ihminen, joka on aina iloinen? Missä? Mikä-mikä-maassa? Sellaista ei ole, ei edes silloin kun on ihminen, joka vaan ei valita, tai joka ei näytä surujaan. Onko siis olemassa tarve uskoa siihen vai uskooko joku todella siihen? Kaikkiin (tai ainaki kaikkiin kenellä on tunteet ja lähes kaikilla on) sattuu hylkäämiset, pettymykset, epäonnistumiset, surut ja murheet. Kaikki kokee elämässään ikäviä asioita, ja jopa riippumatta heidän ulkonäöstään: naamasta ei kukaan nää toisesta mitään. Ei, vaikka kova taipumus, yritys ja sitkeä pyrky siihen elää ihmisessä.

Kukaan ei aina jaksa. Kukaan ei aina ole vahva. Mistä joku on sen saanut päähänsä? “sä oot aina…” kukaan ei ole aina. Jonain päivänä se aina saattaa tulla tiensä päähän. Pahimmillaan se muuttuu koskaanksi. Se on hieman sama kuin se, että hyvin suunniteltu olisi puoliksi tehty: ei ole. Sitä mitä ei ole tehty, sitä ei ole tehty. Ihmisen pimeä puoli ei katoa minnekään uskottelemalla, että sitä ei ole olemassa.

This is my dark room.There is no light.

There’s just you and me,

my devious mind.

“Welcome” you say, when I enter,

I see me, but I ain’t her.

This is dark, blue sea,

it goes so deep.

I stay here, I’m awake and I’m still asleep.

This is my dark room,

you can’t get in.

This is where shadows are thick and hope is thin.

This is my dark room.There is no light.

There’s just you and me,

my devious mind.